Ajatus

Tämän päräyttävän mietelmän lähetti minulle blogissa julkaistavaksi anonyymi avaruuskulttuurimies. Kosmiset propsit hänelle. -IKK

Sinä joka luet tätä tekstiä. Juuri sinä. Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan kuinka epätodennäköinen tapahtuma syntymäsi oli? Huolimatta siitä uskotko äärimmäiseen todellisuuden suunnittelijaan vai puhtaaseen sattumaan, voit olla kohtuullisen varma siitä että olet olemassa. Tahdostasi riippumatta olet vaikuttanut useisiin ympäröiviin elämiin. Tavalla tai toisella. Jokainen näistä elämistä on yhtä epätodennäköinen omasi kanssa. Sinä olet erikoinen, ainutlaatuinen.


Aivosi ovat tunnetun universumin monimutkaisin rakenne. Jokainen hetki, jokaisella liikkeelläsi todistat olevasi yhtä kaunis ja ihmeellinen kaikkien kuiden, planeettojen ja tähtien kanssa. Jos muualla maailmankaikkeudessa on älyllistä elämää, sinä sädehdit yhtä kirkkaasti heidän kanssaan koska tiedostat. Tiedostat menneen, nykyisyyden ja tulevan. Tiedostat surun, murheen, rakkauden ja toivon. Kun kyynelehdit maailman turhuuden tähden, osoitat olevasi niin paljon enemmän kuin se Peloponnesoksen niemimaata suurempi hehkuva massa jota miljoonat palvoivat aikoinaan jumalana. Auringot sammuvat, sinä olet ikuinen.

Minä, tämän vaatimattoman tarinan kertoja, olen veljesi. Vaikka synnyit eri äidistä, jaamme merkillisen monta yhteistä asiaa vaikkemme ole koskaan edes tavanneet. Jos polkumme sattuisivat joskus kohtaamaan, emme välttämättä pitäisi toisistamme. Maailma tekee meistä erilaisia. Se kylmettää, yrittää tukahduttaa sitä hellää lämpöä mitä meissä kaikissa on syntymässä. Et välttämättä ole koskaan ajatellut tätä, mutta kun imit äitisi rintaa, et osannut vihata mitään tai ketään. Sen opit vasta myöhemmin. Kokemuksiesi kautta näit paremmaksi luottaa toisiin ja olla epäuskoinen toisia kohtaan. Opit, että tuli polttaa jos sitä ei osaa varoa. Minä tein aivan samoin, ja niin teki jokainen muukin. Sattuman kautta saatoimme päätyä tämän jaon eri puolille, vaikka kumpikaan meistä ei tietoisesti tuominnut toisiaan.


Vihan ja epäluulon voi kuitenkin oppia pois. Sen taaksejättäminen vain on ehkä vaikeinta mitä ihminen joutuu koskaan elämässään tekemään. Siksi niin harvat siihen pystyvät, sen takia maailma on sellainen kuin se on. Mikään saavuttamisen arvoinen asia ei ole koskaan helppoa. Elämme maailmassa jossa sääli on sairautta, mutta minä haluan olla sairas. Haluan nähdä sen neekerin, sen nistin, sen homon ja sen natsin ilman vaatteita, ilman ihoa, ilman lihaksia ja luita. Haluan sukeltaa syvälle olemukseen ja mieleen - haistella, maistella, kuulla ja koskettaa sitä mitä ei voi päältä nähdä. Ehkä sinä tunnet samoin, ehkä et. Joinain päivinä en itsekään voi olla aivan varma. Varmaa on vain se, etten aio luovuttaa. Rakastaminen on vaikeaa. Vihollisen rakastaminen sitäkin vaikeampaa.

Joskus kaikki tämä kuitenkin lakkaa merkitsemästä. Eräänä päivänä viimeinen tähti sammuu ja ikuinen yö koittaa. Se, mikä kuitenkin jää ja jättää tyhjyyteen omituisen, aivan kuin sinne kuulumattoman muiston, on matka, jota sinä ja minä kuljemme juuri nyt. Ehkäpä lukemattomien aikakausien päästä, kun kaikkeus syntyy uudelleen, sinun askeleesi nostattama pölypilvi on se ratkaiseva tekijä joka päättää millaiseen tasapainoon uuden kaikkeuden atomit järjestyvät. Tai sitten se on se halaus, se läheisyys tai se kaunis sana jonka lapsenlapsesi kuiskaa rakkaalleen kun he nimeävät tuntemattomia galakseja vannoessaan ikuista rakkautta toisilleen. Jos minä saisin päättää, haluaisin kaikista mieluiten uuden maailman alkavan lauseesta "Minä rakastan sinua".


Avaruuskulttuuri on jo täällä.


--Anonyymi